Koirajuttuja on mahtunut kuluvaan vuoteen varsin vähän. Torniossa käväisin helmikuussa näyttelyttämässä paria tutun bretonia ja samalla näin kaksi Zeron pojantytärtä - mukavan oloisia, täyspäisiä neitosia. Bretonipäivät pykättiin pystyyn Haukiputaalle maaliskuun lopulla ja viikonloppu vierähti - kuten asiaan kuuluu - retkuillen Huhtikuussa Saksanseisojakerhon vuosikokouksessa piti käydä istumassa kun tapahtuma sattui tänä vuonna olemaan Oulussa. Nyt minut on senkin puljun hommiin vähän nakitettu, kun bretonien pentuvälittäjän tehtävät otin vastuulleni.

Ja ehkä se tärkein; veljeni Janne Reettansa kanssa muuttavat lähiaikoina Oulusta Hailuotoon ja totesivat, että nyt olisi sopiva hetki ottaa toinen koira Muskan kaveriksi. Janne on labbiksesta puhunut aina toisinaan ja nyt se ajatus pääsi toteutuksen asteelle. Taisi olla helmikuun loppua kun projekti pistettiin käyntiin ja kiireellä, sillä pentuhan piti saada jo kesäksi…se pentukuume. Yritin toppuutella ja muistutella että laadusta ei kiireen takia aleta tinkimään. Kaikki käyttölabbispentueet syynättiin läpi terveystietojen, tulosten, sukujen ja ihan mutunkin pohjalta. Ja kyllä, se just-eikä-melkein pentue löytyi, narttu astutettu tammikuun lopulla! Siinä se on, jos vaan kasvattaja katsoo sopivaksi luovuttaa yhden pupsin meidän lauman jatkoksi. Maaliskuun puolessavälissä huristeltiin 600 km päähän Somerniemelle katsomaan emää - joka oli vahvasi tiineenä - ja saimme talon muilta koirilta mainiot näytökset labbiksen toiminnasta. Kasvattaja kelpuutti Jannen labbiksen omistajaksi, pennut syntyivät maaliskuun loopulla ja parin viikon päästä yksi pieni keltainen Vegan poika muuttaa Luotoon harrastamaan jahtihommia ja NOMEilua!

Että niin se käy helposti tuo koiran hankinta (huomatkaa katkeruus äänensävyssä). Eli tuumasta toimeen ja parin kuukauden päästä pentu kotiin. Tai sitten ei! Minä en bretonin pentua saanut tällekään kesälle hyvästä yrityksestä huolimatta. Viimeisen kolmen vuoden sisällä pentua on kyselty neljästä eri nartusta ja kaikki jääneet tyhjiksi! Siinä sitä alkaa olla jo huonoa tuuria, sillä ei bretonit mitenkään erityisen huonosti sikiäviä mielestäni yleensä ole… Tässä ei oikein enää tiedä miten päin olisi, joku kirous on meikäläisen päälle taidettu langettaa. Uskaltaako tässä nyt sitä pentua enää katsellakaan, jos sen joskus kotiin asti saan, niin se on sitten varmaan ihan sutta ja sekundaa…

Torstai-aamuna tuo möhkyrä oli paisunut tennispallon kokoiseksi ja suupielet oli turvonneet eli tohtorille kävi meidän tie. Mitään syytä ei löytynyt, kurkku oli siisti, eikä käärmeen tai ampiaisen pistoskohtaa löytynyt. Vaikka reaktio oli tuolloin vielä melko lievä kyyn pistoksi, se jäi vahvimmaksi epäilyksi. Aiemmin ei ole käärmeitä meidän pihalla näkynyt, mutta tuona kesänä niitä oli kuuleman mukaan useamminkin nähty lähistöllä, joten ei mitenkään mahdoton ajatus. Kortisonia, antibiootteja, kipulääkettä. Kahden päivän päästä oli tiedossa veljeni häät, joten sopivampaan väliinhän tämä kaikki ei tietenkään olisi voinut tulla, Hailuodosta ei niin vain päivytykseenkään lähdetä jos tulee akuutti tilanne… :-/

Perjantai. Yöllä ei montaa silmäystä unta kertynyt, kun säpsähtelin joka välissä tarkistamaan hengittääkö koira. Tilanne ei parantunut yhtään, vaan päinvastoin Zero näytti aamulla lähinnä mastiffilta. Leuan/nielun alueella möllötti appelsiinin(!) kokoinen paise, huulet oli vähintään kaksinkertaistuneet, kuonon ja kielen iho oli turvonnut. Aamulla melkein itkua tihrustaen jätin muut järjestelmään häitä ja suuntasin Akuuttiiin lähes varmana siitä, että kohta koira tukehtuu, sillä aurinkokaan ei yhtään armahtanut paahteeltaan. Onneksi Zero itse otti asian melko rauhallisesti, ei vaikuttanut kipuilevan ja heilutteli häntäänsä koirakavereille.

Mitään mullistavaa ei Akuutissa selvinnyt, mutta suuri helpotus oli että kurkku ja hengitystiet olivat aivan auki, huh! Röntgenkuvissa ei mitään, ultraäänessä ei mitään. Vahva epäilys kyyn pistosta. TAI ihon alle on voinut jäädä jotain orgaanista ainetta, puutikku tms., joka aiheutti tulehdusreaktion ja turvotuksen. Mitään haavaumia emme tosin ole huomanneet, mutta aiheuttaja on voinut piillä ihossa hyvinkin pitkään ja nyt vasta on reagoinut. Paisetta ei tyhjennetty, lääkäri totesi että annetaan sen puhjeta ja tyhjetä itse. Eli jälleen kotiin katselemaan kun turvotus laskee…pakkohan sen on!

Lauantai. Aamuna tilanne oli edellistäkin pahempi, muutaman tunnin päästä pitäisi istua kirkossa pyntättynä ja koira ei suostunut ottamaan lääkkeitään. Zerolla oli kuumetta, se oli apaattinen, kieli oli turvoksissa ja sen alla oli rakkuloita, joten herra ei halunnut edes niellä vettä. Raasu oli todella kipeän oloinen Olin jo lähdössä päivystävälle, kun ei lääkkeet uponneet ja muutenkin väsyneenä tuntui kaikki vaihtoehdot huonoilta Onneksi talossa riitti väkeä ja joku keksi ruiskuttaa lääkkeet veden seassa suoraan Zeron kitaan. Koira pihalle, turpa taivasta kohti, vettä ja murskatut lääkkeet ruiskulla kitaan. Ja sinne ne meni - ainakin suurin osa - loput valuivat pitkin Z:n jättimäisiä huulia ja minun käsiäni. Juhlakamppeet päälle, Zero autoon mukaan (kiitos pilvisen aamupäivän ja vesisateen!) ja kirkkoon. Vihkimisen jälkeen autossa odotti hieman paremmassa kuosissa oleva koira. Kuume oli laskenut ja vettäkin meni vähän alas! Illan herra oli mukana hääjuhlissa, välillä autossa köllötellen, välillä pihalla nuuskutellen. Vieraisiin oli tosin pakko pitää vähän väliä vaikka koiraihmisiä monet olivatkin, sillä kokoa XXXL olevat huulet aiheuttivat valtavat jojot Z:n suupieliin…

Häistä siis selvittiin kunnialla, ihon turvotus alkoi laskea, mutta paise oli sitkeässä. Viikon verran Zero kantoi möhkylää leukansa alla kunnes se alkoi vähitellen vuotaa alapuoleltaan tehden lopulta pienen reiän, josta valui virtana valkoisen märän sekaista verta, jotain mustia hippusia ja muuta nestettä. Kuvottavaa. Pihalla sitä puristelin kauhuissani tyhjäksi ja melko varmana siitä, että verenhukka tulee ihan kohta. Zerolla ei ollut moitteita, herra vaikutti varsin tyytyväiseltä lipsutellessaan pitkin rinnustansa ja jalkojansa valuvaa nestettä. Zerre oli muutoinkin koko sairastelun ajan varsin kiitollinen hoidettava, hieno ukko Ja niin se paisekin vähitelleen hävisi kokonaan ja koira parani. Jes!

…tai ei sittenkään. Reilut puoli vuotta myöhemmin, maaliskuun alussa tämä kaikki toistui, tosin nopeampaan tahtiin. Yhdessä yössä iski turvotus ja tennispallon kokoinen patti, heti tohtorille hakemaan lääkkeet. Turvotus lähti nopeasti laskemaan ja paise alkoi vuotamaan jo seuraavana päivänä. Luulin että selvittiin helpolla. Paiseen puhkeamiskohta - tai kohdat - alkoi hankalaksi suihkuttelusta huolimatta. Ihoon tuli lähes 2 euron kolikon kokoinen nahaton, märkivä kohta, joka oli selvästi kipeä, sillä parina päivänä Zero ei yksinkertaisesti suostunut tulemaan pesuhuoneeseen suihkuteltavaksi ja jouduin turvautumaan muihin keinoihin. Pari viikkoa meni paranemiseen, mutta selvittiimpä siitäkin.

Jotain vinkkiä tämän kaiken aiheuttajasta voi antaa se, että maaliskuussa kerran kotiin tullessani huomasin vuotavan paiseen pinnalle ilmestyneen palan vihreää heinää! Todennäköisesti se oli paiseesta tullut ja jälkeenpäin ajatellen nuo edelliskerralla tulleet mustat hippuset voivat liittyä myös asiaan jotenkin. Ehkä. Jos ihon alla vielä piilee jotain, tuvotus voi toistua milloin vain… Eli nyt ihmetellään mitä seuraavaksi. Tällä hetkellä koira on onneksi erittäin bueno ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.

Yskänkohtauksen iskiessä ääni kuullostaa lähinnä aasin ja norsun risteykseltä ja lopuksi yökkäillään limaa. Muutama yö menikin melkoisen unettomasti röhinää kuunnellessa , mutta onneksi ollaan jo parempaan suuntaan menossa. Liman tulo on loppunut melkein kokonaan ja yskimistäkin on lähinnä herran innostuessa. Zero itsekin näyttää jo suhteellisen kyrsiintyneeltä aina yskimisen alkaessa ja kaiken lisäksi sen mielialaa taitaa vetää maahan uutinen, että metsään ei ehkä pääse vielä ensi viikollakaan kun mamma pelkää jälkitauteja…surkeaa!

Muska pääsi helpommalla, se köhi ensimmäisen kerran jo viime viikolla, mutta silloin emme osanneet edes epäillä mitään pahempaa. Sittemmin neiti on yksinyt hieman lisää, mutta Zeroon verrattuna oireet ovat olleet selvästi lievemmät.

Tällä hetkellä molemmat koirat viettävät kaupunkilaiselämää ja luultavasti näin jatketaan pidempäänkin. Muska on ollut aiemminkin paljon Oulun puolella Jannen ja Reetan luona ja viihtynyt ilmeisen hyvin. Vila sai viettää mummopäivänsä luksuselämää ainoana koirana ja Zeron kohtalona on ollut viettää kulunut vuosi Hailuodossa pääasiassa tarhakoirana. Zeron kanssa sovimme kuitenkin jo aikoja sitten, että sillä on ensimmäinen varapaikka kämppiksekseni. Siispä nyt Vilan paikan jäätyä ammottamaan tyhjyyttään, katsellaaan josko Zerosta tulisi kokopäiväinen sisäkoira. Vaikkei venakkomöllikkä pienen retkun jättämää valtavaa aukkoa voikaan korvata, niin on siinä ainakin loputtoman innokas lenkkikaveri joka ei kursaile huonompiakaan kelejä.

Ainakin nyt aluksi näyttää että Zero on sopeutunut jälleen varsin hyvin kerrostaloelämään pitkän Hailuoto-jaksonsa jälkeen. Rauhallinen tössykkä kun on, niin ei näytä paljon koppaa rasittavan vaikka ohjelmassa on ollut vain sairaslomaa ja lepoa, lepoa, lepoa…

Ikää Vilalle ehti kertyä pitkästi yli 14 vuotta, kunnes perjantaina 28.11. oli raskaan päätöksen aika, pipparainen nukkui ikiuneen… Mutta täyttä vauhtia mentiin vielä viimeisenäkin päivänä!

Koiratta
on kuonoa ja
kahta luppakorvaa yksinäisempi.

Yö
on toista hengitystä vajaa.

En pelkää. Ikävöin.

- Eeva Kilpi

Herra ei ole taas pitkään aikaan juurikaan nähnyt vieraita koiria, joten pienellä jännityksella odotin sen reaktioita, sillä bretonipäivillä kun vilisee niin uroksia kuin narttuja ympärillä koko ajan. Hienostihan se kuitenkin ukkelin osalta meni. Lauantain se kulki maastossa mukana ja jaksoi yllättävänkin maltillisesti olla hihnassa, vaikka rusakon jälkiä oli joka puolella. Muutaman kerran saimme herran suusta kuulla mielenilmauksiakin hihnassa olosta, sillä pois päin viilettävän pitkäkorvan perään olisi ollut kova tarve päästä.

Bretoneita paikalla oli paljon - lähes 30 koiraa. Kaikilla nuorilla ei vielä haku kunnolla avautunut, mutta yhtään toivotonta tapausta ei joukkoon mahtunut. Lumen tulo sai linnut siirtymään pihoihin, minkä takia riistatilanteita ei saatu kovin paljoa. Suurin osa maastossa olleista pääsi kuitenkin linnuille ja viikonlopun aikana kuulin monesta suusta onnistumisia! Moni jolla keväällä oli ongelmia kontaktin saamisessa koiraansa, oli selvästi tehnyt tottelevaisuuden kanssa töitä ja yllätti positiivisesti. Lisää töitä, toko-sulkeisia ja noutotreenejä, niin tulevaisuudessa nähdään varmasti koetuloksia näiltä koirilta!

- Minun ottamiani kuvia

- Timo Tuunaisen kuvia

- Reimanin Päivin kuvia

Lauantaina koko päivä vierähti bretonien ulkomuotokatselmusta seuratessa ja tuttujen kanssa rupatellessa kehän reunalla - ja vähän kehässäkin. Bretonien taso oli varsin kirjavaa, erinomaisen sai kahdeksan koiraa, samoin puutteellisia jaettiin kahdeksan(!!!) ja muut olivat jotain siltä väliltä. Syinä puutteellisiin 2x liian pieni koko, 1x hammaspuutos, 3x liian suuri koko ja 2x häntämutka, lisäksi yksi häntämutkainen jäi kirjaamatta. Välillä iski oikeasti epäusko rotuun! On harmittavaa että koirien ulkomuoto/rakenne on paikoin sitä luokkaa ettei erinomaisetkaan metsästysominaisuudet riitä korjaamaan kokonaisuutta ainakaan minun silmissäni. Huippuja ei voi - eikä tarvitse - kaikkien olla, mutta mieluummin sitä toivoisi näkevänsä ulkomuodonkin osalta joukon keskinkertaisen näköisiä otuksia kuin kaikkea laidasta laitaan.

Sunnuntaina päätin lähteä seuraamaan maastoon Qiccaa, jonka ryhmässä oli myös toinen bretoni Haipakan Caramelli sekä joukko saksanseisojia. Väsymys painoi päälle, kelikin tuntui kovin kolealta ja saksanseisojat jättivät kylmäksi, mutta onneksi tuli lähdettyä, sillä kytevät suunnitelmat rodunvaihdosta sammuivat taas. Qican hakua oli todella ilo katsella! Kokemattomuuttaan se ei kuitenkaan onnistunut riistatilanteita hyödyntämään vaan tarkenteli liian lähelle. Caramellin päivä puolestaan karkasi käsistä jo melko alkuvaihessa sen hakiessa omapäisesti. Maastosta tuloksen sai kaikkiaan neljä bretonia, joista yksi pääsi maanantain finaaliin saakka.

Kokonaisuudessaan varsin mielenkiintoinen reissu

Bretonien tulokset: http://www.sbk-ceb.net/junkkari08/
Kaikkien rotujen tulokset (PDF-tiedosto): http://www.elisanet.fi/christina.carpelan/junkkari2008/j2008.pdf

Lauantaina kävin ensin bretonikehän katsomassa ja sen jälkeen oli vuorossa kolmen bassetin esittäminen. Tiedossa kuolaa ja kuravelliä, kuraa ja kuolavelliä… Rapa lensi varsin lahjakkaasti ja bassettien liikuminen (niiltä osin kuin ne suostuivat liikumaan) vesilutakossa ei ollut erityisen kehuttavaa katsottaa , mutta Kunto oli PU3 ja sai ensimmäisen SERTinsä, Pulmu ERI,PN4 ja Alma veteraaniluokasta EH. Eli mukavastihan se tulosten puolesta meni. Sunnuntaina lupasin jälleen tulla Kunton esittämään ajatellen että ehdin bretonikehänkin käydä katsomassa ensin. Käveltyäni veden vallassa olevan näyttelyalueen pari kertaa päästä päähän löytämättä bretonikehää sieltä missä sen kehäkartan ja kaiken logiikan mukaan olisi pitänyt olla, päätin luovuttaa ja jättää bretonit väliin… Ilmeisesti se kehä kuitenkin oli jossain kun bretonit olivat saaneet arvosteltua. Kehässä Kunto sai toisen sertinsä ja oli VSP, joten siltä osin jälleen meni hyvin. Mutta oli kyllä ylivoimaisesti karmein näyttelyalue missä olen ikinä ollut…

Kuvia tuolla: http://paivik.kuvat.fi/kuvat/Koiran%E4yttelyt/Oulu%20KV%2012.7.2008/

Paikalla oli 29 bretonia, jotka tuomaroi Minna Toivakka. Koiramäärä oli lähes kaikkien aikojen ennätys, sillä ainoastaan Lapuan erikoisnäyttelyssä vuonna 1997 on ollut esillä enemmän bretoneita! Välillä meinasi kylmä iskeä, mutta onneksi joutui lämpimikseen välillä kehäänkin juoksemaan. Kaiken kaikkiaan päivä sujui varsin mukavasti, tunnelma oli leppoisa ja koirien taso yllätti positiivisesti. Niin ja tuttujen kanssa on aina kiva rupatella Illalla ohjelmassa oli vielä retkukerhon hallituksen kokous, jonka jälkeen vihdoin kotimatkalle.

Oli mukava huomata että bretonien omistajat tulivat erikoisnäyttelyyn noin suurella joukolla. Vaikkei muuten koiraansa näyttelyissä koskaan käyttäisikään, niin erikoisnäyttelyn toivoisi jatkoisikin olevan tapahtuma johon kaikki kynnelle kykenevät tulisivat hakemaan arvion koirastaan.

Lisää ottamiani kuvia tapahtumasta: http://paivik.kuvat.fi/kuvat/Koiran%E4yttelyt/SSK%20p%E4%E4n%E4yttely%202008/

Tulokset bretonien osalta: http://www.sbk-ceb.net/erkkari08/
Kaikkien rotujen tulokset: http://www.saksanseisojakerho.fi/html/paanayttely.htm

Koiria oli jälleen paikalla kiitettävästi - lähes 30. On hämmästyttävää kuinka venäjänajokoiraväki tuo aina paikalle erittäin runsaslukuisen joukon koiria! Näyttely antaa vuosi toisensa jälkeen varsin hyvän katselmuksen venäjänajokoirien ulkomuodon osalta ja toimii “vakkilaisten” kohtauspaikkana. Sertit kerätään muualta, päänäyttelyyn tullaan osallistumaan ja katsomaan miten oma koira sijoittuu suuremmassa joukossa. Parhaimmillaan näyttelyssä on ollut lähes 50 venakkoa, vaikka muutoin niitä ei näe kuin pari koiraa per näyttely. Bretoneita tallustelee Suomessa suurin piirtein saman verran kuin venakoitakin, mutta näyttelykäyntejä bretoneille kertyy vuoden aikana selvästi enemmän kuin venakoille jotka ovat paljon puhtaammin pelkkiä käyttökoiria. Jostain syystä bretoniväki ei kuitenkaan tunnu arvostavan erikoisnäyttelyään samalla tavalla tai ei ainakaan koe tärkeäksi osallistua siihen, mistäköhän tällainen kulttuuriero??! Tällä bretonikannalla ja näyttelyinnolla pitäisi vuosi toisensa jälkeen olla erkkarissa esillä useampi kymmenen koiraa!

Natan tulokseksi näyttelystä jäi H, sillä karvattomana ja kovin laihassa kunnossa se antaa varsin ilmavan ja kevyen vaikutelman. Kivasti se kuitenkin esiintyi ja arvostelu oli muutoin oikein hyvä. Näyttelyn jälkeen oli tuttuun tapaan vielä Venäjänajokoirayhdistyksen vuosikokous ja ilta ehti pitkälle ennenkuin olimme takaisin kotona.

Lisää kuvia: http://paivik.kuvat.fi/kuvat/Koiran%E4yttelyt/VAK%20p%E4%E4n%E4yttely%202008/
Ja tulokset: http://www.venajanajokoirayhdistys.net/keskustelu/viewtopic.php?t=850